Perinneikkunat 1900-luvun alusta ovat monelle vanhan talon ostajalle tai remontoijalle sekä arvoitus että aarre. Näiden ikkunoiden tunnistaminen ja arvon ymmärtäminen auttaa tekemään oikeita päätöksiä siitä, kannattaako ne säilyttää, korjata vai korvata uudella ikkunalla.
Miksi 1900-luvun alun ikkunat kannattaa tunnistaa oikein
Vanha ikkuna ei ole vain vaihdettava osa taloa – se voi olla rakennuksen alkuperäinen, arkkitehtuurin kannalta merkittävä yksityiskohta. Erityisesti 1900–1930-luvuilla rakennetuissa puutaloissa, kartanoissa ja jugendtaloissa ikkunat suunniteltiin usein osaksi julkisivun kokonaisilmettä. Väärä tunnistus johtaa helposti siihen, että alkuperäinen, korjattavissa oleva ikkuna puretaan turhaan ja korvataan tehdasvalmisteisella mallilla, joka ei istu talon henkeen.
Talon iän ja ikkunatyypin tunnistaminen vaikuttaa myös siihen, tarvitaanko remonttiin museoviraston tai kaupungin rakennusvalvonnan lupaa. Suojelluissa kohteissa ikkunoiden vaihto tai jopa värin muuttaminen voi olla luvanvaraista, ja tästä syystä perinnerakennusten ikkunoiden entisöinti on Suomessa oma erikoisosaamisensa ala, jota moni ikkunaliike ei tarjoa.
Tyypilliset piirteet 1900-luvun alun ikkunoissa
1900-luvun alun ikkunat poikkeavat selvästi nykyisistä kolmilasisista MSE-ikkunoista. Yleisimmät tunnusmerkit:
Kapea karmisyvyys. Vanhoissa ikkunoissa karmisyvyys on tyypillisesti 100–120 mm, kun nykyaikaisissa energiaikkunoissa se on usein 150–180 mm paksumman lasipaketin vuoksi.
Kaksi erillistä puitetta. Yleisin ratkaisu oli T-karmillinen kaksipuitteinen ikkuna, jossa on erillinen sisä- ja ulkopuite, kummassakin yksi lasikerros. Kolmilasista MSE-ikkunaa ei tuolloin vielä tunnettu.
Käsinpuhallettu lasi. Alkuperäisessä lasissa näkyy usein pieniä epätasaisuuksia ja aaltoilua – tunnusmerkki, joka puuttuu kokonaan koneellisesti valmistetusta nykylasista.
Kittaus lasilistan sijaan. Lasi on kiinnitetty puitteeseen öljykitillä, ei muovisella tai puisella lasilistalla, mikä näkyy tyypillisenä viistona kittisaumana.
Käsintaotut heloitukset. Vanhat saranat, salvat ja ikkunanvääntimet ovat usein raudoitettuja ja epäsymmetrisiä, koska ne on tehty käsityönä – toisin kuin nykyiset sarjavalmisteiset heloitukset.
Näistä yleisin sekaannuksen aihe on niin sanottu sivuranssi-ikkuna, joka periytyy jo 1800-luvulta mutta jota rakennettiin edelleen 1900-luvun alussa maaseudun rakennuksissa. Sen tunnistaa siitä, että sivupuite avautuu erillään pystykarmista saranoiden varassa – malli, jota käsitellään tarkemmin artikkelissa sivuranssi-ikkuna ja muut perinteiset mallit.
Miten ikkunan ikä ja alkuperäisyys selviää käytännössä
Kokenut kunnostaja katsoo ensin puitteen liitoksia. Käsityönä tehdyssä ikkunassa nurkkaliitokset ovat usein tapitettuja ja hieman epäsäännöllisiä, kun taas 1960-luvun jälkeen yleistyneet teolliset ikkunat ovat liitoksiltaan tasalaatuisia. Toinen vihje löytyy lasista: jos ikkunaa katsoo viistosti valoa vasten ja lasissa näkyy heijastuksessa pientä aaltoilua tai kuplia, kyseessä on todennäköisesti alkuperäinen 1900-luvun alun lasi.
Myös maalikerrokset kertovat paljon. Vanhoissa puuikkunoissa on usein useita päällekkäisiä maalikerroksia, joiden alta paljastuu lyijypohjaisia maaleja – näistä kannattaa olla varovainen ja käyttää tarvittaessa asiantuntija-apua purkutöissä. Talon rakennusluvat ja mahdolliset vanhat piirustukset kunnan arkistosta antavat usein tarkimman vastauksen ikkunan alkuperäisyydestä.
Perinneikkunan arvo – mistä se muodostuu
Alkuperäisen 1900-luvun ikkunan arvo ei mitata samalla mittarilla kuin uuden energiaikkunan. Uuden kolmilasisen MSE-ikkunan arvo mitataan U-arvolla, joka parhaimmillaan on alle 0,7 W/m²K – perinneikkunan arvo taas syntyy autenttisuudesta, käsityöjäljestä ja siitä, miten hyvin se sopii rakennuksen alkuperäiseen ilmeeseen.
Rahallisesti tämä näkyy kahdella tavalla. Ensinnäkin suojellussa tai arvokkaassa kohteessa alkuperäiset ikkunat nostavat kiinteistön arvoa ja voivat olla jopa edellytys kohteen suojelustatuksen säilymiselle. Toiseksi hyväkuntoisen 1900-luvun alun ikkunan kunnostus maksaa usein 300–600 euroa per ikkuna, kun taas suora purku ja korvaaminen uudella puuikkunalla maksaa 500–1000 euroa kappaleelta asennettuna – kunnostus voi siis olla jopa edullisempi vaihtoehto, jos puite on rakenteeltaan terve.
Tässä kohtaa törmää yleiseen myyttiin: moni olettaa, että vanha ikkuna on automaattisesti energiasyöppö ja kannattaa aina vaihtaa. Todellisuudessa hyväkuntoinen, oikein tiivistetty ja mahdollisesti lisälasitettu 1900-luvun ikkuna pääsee usein lähelle U-arvoa 1,4–1,6 W/m²K, mikä ei ole kaukana perustason uuden kaksilasisen ikkunan tasosta. Ero moderniin kolmilasiseen energiaikkunaan on silti selvä, joten päätös on aina tasapainoilua energiatehokkuuden, kustannusten ja rakennushistoriallisen arvon välillä.
Yleisimmät virheet perinneikkunan käsittelyssä
Kolme virhettä toistuu erityisen usein vanhojen talojen remonteissa. Ensinnäkin ikkuna puretaan kokonaan, vaikka vain puite tai lasi olisi vaurioitunut – karmi jätetään usein huomiotta, vaikka se olisi täysin kunnostettavissa paikkamaalauksella ja uudella kittauksella.
Toiseksi ikkuna maalataan väärällä maalityypillä. Vanhaan puuikkunaan ei kannata laittaa täysin läpäisemätöntä akrylaattimaalia, koska se estää puun luontaisen kosteudenvaihdon ja johtaa lahoamiseen muutamassa vuodessa. Kolmanneksi moni yrittää tiivistää alkuperäisen ikkunan liian tiukasti ilman että ottaa huomioon puitteen luontaista elämistä lämpötilan mukaan – tuloksena on jumiutuva ikkuna jo ensimmäisenä pakkastalvena.
Usein kysyttyä perinneikkunoista
Voiko 1900-luvun alun ikkunan säilyttää, jos taloon halutaan parempi energiatehokkuus?
Kyllä, useimmiten kyllä. Alkuperäinen puite voidaan kunnostaa ja varustaa lisälasilla tai kolmannella irtolasilla, jolloin lämmöneristävyys paranee merkittävästi ilman että ulkonäkö muuttuu. Tämä on erityisen suositeltavaa suojelluissa kohteissa, joissa ikkunan vaihto ei ole sallittua.
Onko 1900-luvun alun ikkunassa aina yksinkertainen lasitus?
Valtaosassa kyllä, mutta 1920–1930-luvulla yleistyi jo kaksinkertainen puitejärjestely, jossa lämmöneristys parani sisä- ja ulkopuitteen väliin jäävän ilmavälin ansiosta. Kolmilasista rakennetta ei tuolloin vielä käytetty.
Kannattaako perinneikkunan kunnostus teettää itse vai ammattilaisella?
Pienet korjaukset, kuten kittauksen paikkaus tai maalipinnan uusinta, onnistuvat kokeneelta harrastajalta. Rakenteelliset korjaukset, lasituksen uusiminen alkuperäistyylisellä lasilla ja etenkin suojeltujen kohteiden työt kannattaa jättää perinneikkunoihin erikoistuneelle ikkunaliikkeelle.
Yhteenveto
1900-luvun alun ikkunan tunnistaa kapeasta karmisyvyydestä, kaksipuitteisesta rakenteesta, käsinpuhalletusta lasista ja kittauksesta lasilistan sijaan. Arvo muodostuu paitsi rahassa myös rakennushistoriallisena pääomana, joka menetetään lopullisesti, jos alkuperäinen ikkuna puretaan harkitsemattomasti. Ennen minkäänlaista remonttipäätöstä kannattaa selvittää talon suojelustatus ja arvioida, onko kunnostus – ei vaihto – se ratkaisu, joka säilyttää sekä rakennuksen arvon että sen luonteen.